"Yhdessä vanhenemisen liitto on yhdessä kasvamista mutta ei yhteen kasvamista. Yhdessä kasvaessaan puolisot toteuttavat itseään sekä yhteisissä asioissaan, että omissaan ottaen huomioon ja arvostaen toistensa erityispiirteitä ja toiveita. Puolison kanssa eletään kuten aikoinaan rauhallisina hetkinä äidin seurassa, kumpikin puuhaa omiaan aistien toisen läsnäolon, mutta kumpikaan ei pyri tunkeutumaan toisen sisäiseen maailmaan." (Tor-Björn Hägglund)

Ylläolevan kuvauksen mukaiseen tilaan pääseminen edellyttää, ettei kumpikaan ole jäänyt riippuvaiseksi, vaan kykenee ottamaan itse vastuun päätöksistään ja valinnoistaan, olematta kuitenkaan itsekäs.

Katkeruus, kauna, viha ja mustasukkaisuus voivat olla yhdessä kasvamisen esteenä, ne tuhoavat myös yksilöllisen kasvun mahdollisuudet.

Jatkuva "tarvitsevuus" kertoo oman sisäisen maailman tyhjyydestä ja silloin on vaarana, että on pakkomielteinen tarve tunkeutua toisen sisäiseen maailmaan.

Puutteellinen itsetunto ja mitätöity omanarvontunne eivät salli meidän "kukoistaa", emmekä tällöin suo sitä kumppanillemmekaan.

Tiedostaminen on avainsana. On löydettävä omat "sudenkuopat", ne on tutkittava ja sen jälkeen hylättävä, jotta voisimme elää kuten Hägglund kuvailee: yhdessä kasvaen.

                                                                                                                 Markku Laitinen