tiistai, 22. lokakuu 2019

Narsismi

"Narsistisesti häiriintynyt ihminen pyrkii käyttämään ihmisiä liiaksi oman itsensä palveluksessa ja hylkää heidät heti frustraation tullessa. Tästä syystä narsistisesti häiriintynyt henkilö pilaa ja tuhoaa ihmissuhteitaan ja kärsii sen jälkeen yksinäisyydestään kykenemättä kuitenkaan muuttamaan itseään." (Vilja Hägglund)

Hägglundin mukaan kukaan meistä ei ole narsistisessa mielessä täydellinen; "sanonta terve tai normaali narsismi tarkoittaa lähinnä sitä, että asianomainen tulee toimeen itsensä kanssa ja ihmissuhteissaan riittävän hyvin ilman oireita ja käyttämättä väärin toisia ihmisiä."

Narsistinen toive saattaisi olla vaikkapa sellainen, että joku lukisi kirjoitelmiani ja jopa joskus kehuisi niitä. Kirjoittamista (kuten ei muutakaan toimintaa) ei voi kuitenkaan lähtökohtaisesti perustaa tuolle pohjalle. Jos kirjoittamisella pyritään vain etsimään narsistista tyydytystä, se ei enää ole aitoa ja rehellistä itsensä ilmaisua.

Narsismi on ongelma silloin. kun henkilö ei tunnista sitä itsessään (Trump).

                                                                                             Markku Laitinen

 

lauantai, 19. lokakuu 2019

Mitään ymmärtämätön muukalainen

"Yleisö taputtaa käsiään ilotulitukselle, mutta ei auringonnousulle." (Hebbel)

Häh? Huudahtaisi joku, joka tulisi meidän aurinkokuntamme ulkopuolelta. Hän kysyisi, miksi emme ole hämmentyneitä ja ihastuneita, kun saamme päivästä toiseen kokea auringonnousun ihmeen.

Me vastaamme hänelle, että meillä on niin paljon muuta ihasteltavaa, kuten juuri ovensa avannut jättimäinen kauppakeskus ja sen upea silmänkantamattomiin laajentuva parkkipaikka.

Esitellessämme hänelle asfaltoitua parkkipaikkaa, hän pysähtyy ja huudahtaa, voi miten kaunis! Niin, eikös vain olekin, sanomme me.

Minä tarkoitan tuota hentoa kukkaa, joka kurkistelee tuolta asfaltin raosta, sanoo hän. Häh, älähdämme me tahattomasti.

Hän polvistuu nuuhkimaan huojuvaa kukkasta, me tartumme toimeen ja ilmoitamme viasta jonka olemme havainneet parkkipaikan asfalttipinnassa.

Me olemme ihmisiä ja hän on mitään ymmärtämätön muukalainen.

                                                                                            Markku Laitinen

 

 

 

   

 

 

torstai, 17. lokakuu 2019

Kirja: jossa "sivalletaan ruoskalla" kirkkoa

"Jumala ei ole kirkollisen demokratian "jumalapuolue". Raamatun mukaan taivaassa on kuningas eikä parlamenttia. Jumala on uljas peto, metsän kuningas, ei pyhän kokemisella itseään kaupittelevan kirkkolaitoksen brändi ja tuote."

Henrik Wikström

Mitä Jeesus tekisi? Kirkko ja 2000-luvun kapina

Gummerus 2019

Henrik Wikström tekee kirjassaan sen minkä tunnemme historian kautta teesien naulaamisena kirkon oveen. Kirkko instituutiona, sen toimintatavat - "kosiskeleva käytös" - saa Wikströmin kirjassa huutia.

Myös elämäntapamme joutuu puntariin. Wikströmin mukaan on yhtä aikaa mahdollista tylsistyä hengiltä ja samalla pelätä jokaista uskaliasta askelta, joka olisi pientä hetkeen tarttumista. "Juuri kukaan ei koe sisäistä rauhaa. Kaikki etsivät Pyhää Perhettä; Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Tiikeriä, Antisankaria ja Kuningatarta. Hahmoa, mieltä ja merkitystä täynnä olevaa voimakasta elämää."

Nykypäivän ihmisen silmin Vanha testamentti näyttäisi kertovan inhimillisen oikukkaasta kaikkivaltiaasta. Uuden testamentin pääkertomuksessa Jeesus näyttäytyy jonkinlaisena hippinä, joka tuhoutuu kyynisessä valtapelissä ennen vanhuutta ja hiustenlähtöä, kuvailee Wikström. Hänen mielestään myös oletamme Jumalan olevan itsemme kaltainen; nopea havaitsemaan pienetkin epäkohdat, ripeä niitä poistaessaan.

Onko Wikström mahdollisesti "vanhoillisten" asialla : "Usko, joka turvaa Jumalaan ja ymmärtää Saatanan todellisuuden, jäsentää maailmaa senkin jälkeen, kun kirkkolaiva on kokonaan pinnan alla." Wikström katsomuksen mukaan Jumalaa tulisi pelätä, ja hän sanoo, että kirkko, joka tekee vain hyvää, käyttäisi varansa paremmin lahjoittamalla ne kansaneläkelaitokselle.

Kirkon uudistumisvaatimukset Wikström näkee käänteisinä: "Kirkon on pakko uudistua, palata vanhaan ja rehelliseen elämään, jos ne tahtovat yhä olla kristillisiä kirkkoja."

Kirkko, joka ei etsi uskollisuutta Jumalalle ja Hänen kunniaansa, ei myöskään ole alkuperäisen tehtävänantonsa tai nimensä mukainen, sanoo Wikström.

Hän suorastaan "sivaltaa ruoskallaan" arvostellessaan kirkon tilaa: "Ehkä säälittävimpänä esimerkkinä kirkon tilasta on se, kuinka seurakuntavaalit ja kirkollinen demokratia ovat olleet viime vuosina Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pääasiallinen väline teologisia asioita linjattaessa. Tule ja äänestä, tee kirkosta ja Jumalasta itsesi näköinen. Tällainen kertoo naurettavuuteen asti vääristyneestä jumalakuvasta, jopa aivan puhtaasta tyhmyydestäkin."

Henrik Wikström on löytänyt "napin" jota painamalla tulee huomatuksi. Tässä kirjassa puhuu kapinallinen punkkari, joka "pukeutuu" vanhoilliseen kaapuun. Syvimmiltään sanomassa on kuitenkin itua: ihmisinä me olemme hukassa ja kaipaamme jotain, joka toisi merkityksellisyyttä, aitoutta ja sisäistä rauhaa elämäämme.

                                                                                     Markku Laitinen

 

 

tiistai, 15. lokakuu 2019

Vaatimaton

"Ihmiset ovat keksineet paljon eriskummallisia hyveitä, mutta eriskummallisin kaikista on vaatimattomuus. Mitättömyys luulee tulevansa joksikin tunnustaessaan: en ole mitään!" (Hebbel)

Vaatimattomuudellakin on siis rajansa, kuten ylläoleva kirjoitus osoittaa. Vaatimattomuutta voidaan myös esittää ja hakea sen avulla huomiota.

Vaatimattomuus on kuitenkin hyve, jos sen vastakohdaksi asetetaan narsistinen tarve olla koko ajan esillä, toisia parempi ja itseään korostava.

Vaatimaton ei "hypi pöydillä", mutta ei myöskään sano: en ole mitään. Vaatimaton ei koe huonommuutta, eikä ylivertaisuutta.

Oikea vaatimattomuus on näkymätöntä.

                                                                                                    Markku Laitinen

perjantai, 11. lokakuu 2019

Mitä he ovat tehneet, mitä heistä on tullut, mitä he ovat?

"Ihmiset pelkäävät katsoa itseensä ja monet vapisevat, kun he eivät enää voi välttää kysymystä, mitä he ovat tehneet, mitä heistä on tullut, mitä he ovat." (Schleiermacher)

Vanhetessaan huomaa, ettei ole enää niin monia mahdollisuuksia, kuin on ollut. Valinnat on tehtävä sen mukaan mikä vielä on mahdollista. Ja sen myötä avautuu ikkuna, josta näkee nuo yllämainitut kysymykset.

Monet teot hävettävät, eikä sekään imartele mitä minusta on tullut ja se mikä minä olen näyttää tyhjänpäiväiseltä. Kysymys on uskalluksesta ja rehellisyydestä, todellisuudesta, jonka hyväksyy.

Se on vapauttavaa, kun ei tarvitse ylläpitää kuvaa, jonka "valhe" määrittelee ja jossa ulkopuolisten hyväksyntä sanelee sen, minkälaisena on lupa olla näkyvillä.

Että voi kuolla "sitten joskus hyvillä mielin", on nähtävä itsensä, tekonsa ja elämänsä sellaisena kuin se on ilmennyt ja todettava: näin se meni.

Hyviä, virheettömiä ja täydellisiä ihmisiä on vähän ja heistäkin suurin osa on oman narsisminsa kylvettämiä.

Tämän todellisuuden valossa ei tunnu ollenkaan pahalta nähdä itsensä sellaisena kuin se tuli tässä kuvailtua.

                                                                                                   Markku Laitinen