Augustinus kirjoittaa tunnustuksissaan: " Voi mielettömyyttä, kun ei osaa rakastaa ihmisiä sillä tavalla, kuin ihmisiä pitäisi rakastaa. Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna inhimillisiä kärsimyksiä. Sellainen olin minä silloin. Minä intoilin, huokailin, itkin ja olin suunniltani. Ei ollut minulla lepoa, ei mitään neuvoa. Kannoin rinnassani rikki revittyä, verta vuotavaa sydäntäni, joka ei tyytynyt kantajaansa, mutta jolle ei löytynyt paikkaa, minne olisin sen pannut. Ei leppoisista lehdoista, ei leikeistä eikä lauluista, ei tuoksuvilta tanhuilta, ei pitopöydistä, ei vuoteen tarjoamista rakkauden nautinnoista, ei kirjoista - eikä runoista sydämeni löytänyt viihdytystä. Kaikki tympäisi minua, jopa päivän valokin."

Tämä mestarillinen kuvaus osuu inhimillisyyden ytimeen. Jokainen "särkyneen sydämen syndroomaa" sairastanut ja joka ainoa masennuksensa kanssa kamppaillut löytää tästä itsensä.

Elämäntarkoituksen menettänyt samaistuu Augustinuksen kuvailemaan tuskaan. Syvällisempää elämää kaipaava tietää mistä tässä puhutaan.

Augustinus antaa meidän nähdä minkälaista on olla ihminen.

                                                                                                            Markku Laitinen