"Surin sitä ettei minulla ollut kenkiä, kunnes näin miehen jolla ei ollut jalkoja." Nämä sisällöllisesti voimalliset sanat ovat kulkeneet mukanani kuin tienviittana. Sanojen alkuperän olen unohtanut, se surettaa.

Aina ollessani allapäin, tahi äkäinen jostain joka ei ole sujunut mieleni mukaan, etsin nuo sanat. Tuntiessani "puutetta" ja kateuden kalvaessa mieltä, otan sanat käyttöön.

Voimien vähäisyys ja hiljalleen rappeutuva olemus vertautuu noiden sanojen kautta toisiin, joilla on taakkana vakavien sairauksien tuoma kärsimys.

"Huono-osaisuus, elämän antien vähäisyys" -  ovat näkymiä, jotka pyrkivät aika-ajoin mieleni valtiaiksi. Niillekin tulee lähtö, kun annan voimallisten sanojen hukuttaa ne alleen.

Ehkäpä tienviitasta on apua silloinkin, kun on hyvästeltävä tämä elämä ja seurattava kuoleman jalanjälkiä.

                                                                                                                                        Markku Laitinen