"Jos kaikki maailman murheet pantaisiin yhteen kekoon, josta jokaisen olisi otettava osuutensa, useimmat ottaisivat omat murheensa mielihyvin takaisin". (Sokrates)

Hätkähdyttävä ajatus. Miksi minun murheeni onkin yhtä-äkkiä ihan kelvollinen, kun vielä äsken olin musertua sen alle? Olenko pyöritellyt päässäni omien murheideni "karusellia", näkemättä ja kuulematta toisten "tuskaa"?

Omaa murhettaan ei pidä vähätellä, mutta sen "suuruus" täytyy punnita, kuten Sokrates sen meille osoittaa.

                                                                                    Markku Laitinen