Äskettäin kuulin, että ahdistus ilmentää lohduttamatonta itkua. Ahdistuneisuushäiriön omaavana voisin hyvinkin allekirjoittaa tämän huomion.

Jos itkuun ei vastata, lohduttajaa ei ole näköpiirissä, tai hän ei ole halukas lohduttamaan jää lapsi tunteensa kanssa yksin.

Vielä pahemmaksi tilanteen tekee se, että lapsen itkua ei hyväksytä, tai se peräti kielletään, annetaan ymmärtää, että siinä on jotain väärää, kun ilmentää hätäänsä itkemällä.

Hylkäämisen pelossa lapsi "lakkaa" itkemästä, tai paremminkin itkee vain "sisäistä itkua", nyyhkyttää salaa peiton alla.

Tämä oppi, "kyynelten nieleminen", kokemus siitä - että on turha itkeä, kukaan lohduta - tai on häpeällistä näyttäytyä itkevänä, muuttuu sisäiseksi ahdistukseksi, joka ilmenee ulkoisina oireina.

Ahdistuneisuushäiriö on "möykky sisälläni", möykky joka on täynnä ilmentymättömiä tunteita. Hiljaista nyyhkytystä...

                                                                                          Markku Laitinen