"Suurin piirtein yksi kolmasosa siitä surusta, jota kokee henkilö, joka kuvittelen olevani , on väistämätöntä. Se on ihmisen olemukseen luontaisesti kuuluvaa surua, hinta joka meidän on maksettava siitä että olemme tuntevia ja itsetietoisia olentoja, jotka pyrkivät kohti vapautumista, mutta ovat kuitenkin luonnonlakien alaisia ja joutuvat pakostakin kulkemaan alituisesti etenevän ajan mukana halki oman hyvinvointinsa osalta täysin välinpitämättömän maailman; kulkemaan kohti raihinaisuutta ja kuolemaa. Loput kaksi kolmasosaa kaikesta surusta on ihmisen itsensä luomaa ja maailmankaikkeuden näkökulmasta täysin tarpeetonta. (Aldous Huxley)

Maailmankaikkeus on täysin välinpitämätön meidän yksilöllisen elämämme suhteen. Olemme tietoisia omasta kuolevaisuudestamme. Onko siis ihme, että joskus joudumme haikean surumielisyyden valtaan.

Ja ettei tämänkaltainen todellisuus meitä vaivaisi, meidän on sitä paettava. Yritämme tehdä itsestämme tärkeitä, olisimme mieluusti korvaamattomia. Takerrumme tavaraan ja rahaan. Ryntäilemme hädissämme paikasta toiseen.

Yksin oleminen tekee meistä levottomia, yksin jääminen pelottaa. Tarvitsemme toisiamme, mutta pelkäämme sitoutumista. Tunnetasolla tahtoisimme saada kaiken, mutta emme haluaisi antaa mitään. Pelkäämme elää ja kuolemaa pelkäämme vielä enemmän.

Emmekä edes tiedä, että oikeasti etsimme rakkautta, lohdutusta ja syliä jossa olisi turvallista.

                                                                                                                 Markku Laitinen