"Onko mitään mielettömämpää kuin varustaa itseään sitä runsaammilla matkaeväillä mitä vähemmän elämää on jäljellä." (Cicero)

Elämän jälkipuoliskolle (jos sinne asti on selvinnyt) ajoittuva ahneus, vimma hankkia yhä lisää ja pitää kynsin hampain kiinni omistamastaan, on mieletöntä, kuten Cicero sen ilmaisee.

Mitä ihminen tekee "ylimääräisellä" rahalla ja tavaralla, uusilla "kiiltävillä" esineillä tai osakkeilla, jos hänellä on jo kaikki tarpeellinen riittävän hyvään elämään?

Kun perustarpeet - ruoka, juoma, asunto, vaatetus ja hetkelliset nautinnot - ovat kohdallaan, eikä laskuja enää ole pinossa pöydänkulmalla, niin on perusteetonta olla "huolissaan" siitä, ettei omaisuus enää kartu riittävän nopeaan tahtiin.

Huolissaan pitäisi olla siitä, olenko kyennyt jakamaan rakkautta, lämpöä ja turvallisuutta heille, joiden vierellä olen saanut elää.

Olenko yhteisöni jäsenenä toiminut niin, että tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus elää hyvää elämää tällä planeetalla, jonka antimista itse olen saanut nauttia?

Onko toimintani lisännyt toisten ahdinkoa, vai olenko pystynyt tukemaan heitä, joilla ei ole ollut samanlainen onni kuin minulla?

Mitkä elämänarvot ovat johdattaneet minua? 

                                                                                                  Markku Laitinen