Ei minun olisi koskaan pitänyt kutoa/ punaraitaisia villakintaita./ Kintaat sain valmiiksi,/ mutta elämäni on mennyt. (Tseremissikansan runo)

Osa meistä joutuu allekirjoittamaan runon sanoman: Heräten todellisuuteen, ettei koskaan olisi pitänyt tehdä niin kuin teki. "Valmiiksi ehkä tuli, mutta elämäni on mennyt".

Runo päättyy eräänlaiseen huokaukseen ja aistittavissa oleva surullisuus antaa runolle merkityksen. Ehkä meidänkin on vain huokaistava ja todettava: On surullista etten osannut etsiytyä oikealle polulle.

Henkilökohtainen todellisuutemme on muokannut meistä juuri sellaisen, kuin olemme tällä hetkellä. Toisenlainen matka olisi voinut tehdä meistä "toisenlaisen". Mutta sitä emme koskaan saa tietää minkälaisen.

Siksi on parempi vain todeta tässäkin kohtaa: Olikohan se onni vai onnettomuus?

                                                                                                                            Markku Laitinen