"Psyyke puhuu aina; ensin sen kehotukset ilmenevät epämääräisenä ikävänä, sitten tietoisempana pitkästymisenä, sitten sisäisenä tietoisen käsikirjoituksemme vastustamisena ja kun emme edelleenkään kallista sille korvaamme, äkkiarvaamattomien tunteiden ja käyttäytymisen ryöpsähdyksinä; unihäiriöinä, syömishäiriöinä, houkuttelevissa suhteissa, mieltä vaivaavissa unissa, riippuvuuksien muodossa ja niin edelleen." (James Hollis)

Varoituskellot soivat yhtenään, kuten ylläolevasta kuvailusta käy ilmi. Elämä ei ole silloin mallillaan, eikä oman käsikirjoituksen mukainen, kun näitä "varoituksia" pursuaa kaiken aikaa.

Olenko omalla paikallani elämässä, vai onko minut "talutettu" tähän kohtaan? Teenkö itselleni merkityksellisiä asioita? Tunnenko elämän sykkeen? Ovatko ihmiset ympärilläni heitä, joiden kanssa tunnen olevani kotona?

Elänkö itsekkäästi, miellytänkö kaikkia? Pelkäänkö hylätyksitulemista, yksinäisyyttä, läheisyyttä, kuolemaa..?

Autenttinen, omaehtoinen elämä, mitä se on? Kuinka voisin elää niin, että sekä omat tarpeeni, että toisten huomioonottaminen kohtaisivat tyydyttävällä tavalla?

Tunne itsesi, kehottaa filosofi kaukaa menneisyydestä. Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoo toinen.

Ja kun kuulee äänen vielä sanovan: turha kiivetä vuorille, totuus löytyy sisältäsi, niin on lähellä sitä hetkeä, jota kutsutaan itsensä löytämiseksi.

                                                                                  Markku Laitinen