"Vaunussa olleista neljästäkymmenestäviidestä henkilöstä neljä sai nähdä uudelleen kotinsa, ja tämä oli poikkeuksellisen onnellisen kohtalon vaunu."

Primo Levi                                                                                                                                                                       Tällainenkö on ihminen                                                                                                                                                    Suomentanut Tapio Hiisivaara                                                                                                                                               Gummerus 2019  

Italianjuutalainen Primo Levi oli Auschwitzin vanki numero 174517, hänen kokemuksensa piirtyvät tässä kirjassa näkyviin kuin paha uni.

Matka keskitysleirille on tuskallinen. Levi kuvailee näin: "Kärsimme kylmän ja janon tuskia ja kaikilla pysähdyspaikoilla pyysimme suureen ääneen vettä tai edes lumipalloa, mutta harvoin meitä säälittiin, sillä sotilaat karkottivat kaikki, jotka yrittivät lähestyä junaamme."

Keskitysleirin ankeuden kohdattuaan Levi toteaa: Me olemme siis pohjalla. Jos asiat tuntuvat liian musertavilta, voi oloaan parantaa sylkäisemällä sekä menneisyydelle että tulevaisuudelle.

"Tunnen pysyvää nälkää, yhtämittaista nälkää, jota vapaa ihminen ei ollenkaan tunne. Jaloissani on hiertymishaavoja, jotka eivät voi parantua. Eikä tämä ruumiini ole enää omani, vatsani on turvonnut ja jäseneni laihtuneet, silmäni ovat tulehtuneet aamuisin ja kuoppaiset iltaisin, joillakuilla meistä on keltainen iho ja toisilla harmaa, ja kun emme kohtaa toisiamme kolmeen neljään päivään, emme enää tunne toista."

Keskitysleirin "ikuista" arkea kuvaileva Levi saa lukijan pysähtymään useaan otteeseen: alkoi leivän jakelu, "pyhä harmaa möykky, joka näytti jättiläismäiseltä naapurin kädessä ja itkettävän pieneltä omassa." Tämän jälkeen voimme me hyvinvoivat kysyä itseltämme: mitä me muka tiedämme nälästä?

Taistelu elämästä on keskeytymätöntä ja jokainen on toivottomalla ja kammottavalla tavalla yksin. Tällaiset "kasvot" Levi antaa keskitysleirin tunnelmalle.

Keskitysleirin todellisuus on toivottomuutta, Levi kirjoittaa: "mitään toiveita ei kannattanut hautoa, ja miksipä kannattaisikaan haaveilla tulevaisuudesta, kun ei ainoakaan tekomme eikä ainoakaan sanamme voinut vaikuttaa vähän vähääkään  tulevaisuuteemme."

Levi kuvailee talvisia kärsimyksiä järkkyttävällä tavalla sanoen: "Talvi tarkoittaa sitä, että seitsemän kuukauden aikana meistä kuolee seitsemän kymmenestä. Joka ei kuole, kärsii minuutti minuutilta joka päivä."

Primo Levin kirjassa todellisuus "paiskautuu" päin lukijan kasvoja, on hyväksyttävä sellainen todellisuus minkä haluaisi kieltää. Se, että keskitysleirin julmuudet ovat vartijoiden ja ylimpien käskyttäjien aikaansaannosta on vielä jotenkin "käsitettävää", mutta se, että "veli lyö veljeä" (kapo) on jo vaikeampi käsitettävä.

Keskitysleirin laki oli Levin mukaan: "syö leipäsi ja myös naapurisi leipä jos voit." Tätä on turha käydä moralisoimaan, meistä jokainen on altis toimimaan primitiivisesti, kun olosuhteet muuttuvat sietämättömiksi.

"Ihmisen pitäisi olla kova, hänen pitäisi olla taottu toisesta metallista kuin me, jotta tämä olotila, jossa me olemme, ei murtaisi häntä."

Primo Levin kirja on maineikas jo ennestään. Aikaa on kulunut, mutta kirjan uudelleen julkaiseminen on aiheellista varsinkin tässä maailmantilanteessa missä juuri nyt olemme. Levi kirjoittaa vaikeista ja kivuliaista asioista lähes lakooniseen tyyliin, mutta koskettavasti. Lue tämä kirja ja ymmärrät elämästä ja ihmisyydestä paljon enemmän.

                                                                                                                             Markku Laitinen         

Primo Levi