"Ihmistä, joka suree omaa epätäydellisyyttään ja antaa puutteensa itselleen anteeksi, ei armoton egoideaali pakota kompensoimaan kateusreaktioiden aiheuttamia itsetunnon haavoja." (Tuntematon)

Hyväksyä itsensä puutteellisena ja vajavaisena, virheitä tekevänä ihmiskunnan jäsenenä, ottaa lujille. Sitä niin mieluusti tahtoisi näyttäytyä parempana - "täydellisenä", ja siitä syystä sitä tekee itsestään kateellisen hölmön.

Yritykset näyttäytyä jonain mitä ei ole, ovat naurettavia. Jos minä esimerkiksi menen seisoskelemaan "oikeiden miesten joukkoon potkimaan renkaita, pistän tupakiksi ja sylkäisen, niin teen itsestäni narrin."

Mutta ollessani runoilijoiden, elämänfilosofien ja luonnonystävien parissa, koen oloni kotoisaksi, eikä minun tarvitse teeskennellä tietäväni jotain, mistä en ymmärrä mitään.

En kuulu joukkoon, on kokemuksellinen tunne, jota on vaikea hyväksyä, siksi sitä mielummin seisoo "aasina" vaikka missä porukassa ja yrittää osoittaa "tietävyytensä".

On helpottavaa tunnustaa itselleen, ettei joka paikassa tarvitse olla osoittamassa etevyyttään. Vielä armollisempaa on sanoa ääneen, että näistä touhuista en ymmärrä mitään. Ja jos uskaltaa, voi vielä mainita, että omat kiinnostuksen kohteet löytyvät muualta.

Tämä vapauttaa antamaan arvon heillekin, joiden elämässä on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet, kuin itsellä. Ei tarvitse kadehtia, eikä tuomita, eikä yrittää olla kaikkitietävä. Parhaassa tapauksessa voi jopa ihailla toisten tietävyyttä ja osaamista.

Älä moiti itseäsi, lakkaa vertailemasta ja ole itsellesi armollinen.

                                                                                                            Markku Laitinen