"Vuonna 1911 tilastoitiin ensimmäiset suomalaiset Degeneratio psycopatica -tapaukset, joita oli kaikkiaan kuusi. Otaksutuiksi syiksi, joihin lukeutuivat yleisemmin mielisairauksiin liittyvinä muun muassa liikarasitus, Amerikan matka, rakkauden vaivat, mielenliikutus, taloudelliset huolet sekä muut sairaudet, oli neljällä merkitty "synnynnäinen dispositioni" - eli siis rakenteellinen alttius psykopatiaan."

Katariina Parhi

Sopeutumattomat, Psykopatian historia Suomessa

Siltala 2019

Katariina Parhin kirja on kuin mielenkiintoinen matka, jossa vastaan tulee mitä kummallisempia näkymiä siitä, kuinka hataralla pohjalla olemme liikkuneet ja liikumme yhä, kun kysymyksessä on ihmismielen poikkeavuus.

Parhin kuvaukset menneistä ajattelutavoista ovat hämmästyttäviä. Jo sairaalahoidon tarve oli eräänlainen osoitus psykopatiasta, sillä sairaalaan päätyminen alleviivasi tapauksen haastavuutta.

Pitkäniemen ensimmäiset psykopatiadiaknoosin saaneet lapset olivat kuvauksen mukaan vaikeasti hoidettavia. Monen kouluikäisen kohdalla kyse oli oppituntien häiritsemisestä, oppivelvollisuuden laiminlyönnistä ja sopeutumattomuudesta muiden lasten seuraan. "Heittää leikkiin oman meininkinsä", kuvattiin erään pojan tapauksessa, millä tarkoitettiin sitä, etteivät leikkitavat käyneet yksiin muiden kanssa eikä lapsi noudattanut yhteisiä sääntöjä.

Parhi mainitsee vielä vuoteenkastelun, joka myös liitettiin vaikeahoitoisuuteen ja johon kiinnitettiin huomiota myös aikuisissa, sitä pidettiin 1930-luvulle asti merkkinä psykopaattisesta rappeutumisesta.

Myös vilpillisyys oli merkittävä oire psykopatiasta. Se saattoi olla valehtelua, mutta myös mielistelyä tai "silmänpalvelijana" keimailua.

Epäedulliset ympäristöolosuhteet saattoivat aikaansaada psykopatian kaltaista oireilua, se käy ilmi lähes kaikkien potilaiden papereissa, kuten Parhi osoittaa: äiti haureellisuuteen taipuva, vanhemmat epänormaaleja, äidinisä juoppo, äiti hermoheikko, isä viettänyt hurjaa elämää ja niin edelleen.

Parhin löydöksiin kuuluu myös tämä: masturbaatio, joka oli ennemmin oire psykopatiasta kuin mikään erillinen poikkeavuuden kategoria, oli vielä 1940-luvullakin haitalliseksi koettu. Lääkäri Rakel Jalas piti onaniaa psykopaattisen rakenteen oireena, joka johti hermojen väsähtämiseen.

Parhin oma näkemys on, että psykopaatti saattoi olla käytännössä sitä kaikkea, mitä määrittelijä itse ei katsonut olevansa - poikkeava, kelvoton ja moraaliton.

Nykyisin hyväksyttäviä psykopatiapiirteitä kuvaillaan näin: syyllisyydentunteen ja empatiakyvyn puute, lipevyys, impulsiivisuus, tunteiden pinnallisuus ja valehtelu.

Parhi haluaa esiintuoda myös sen seikan, kuinka vaikea määriteltävä terveyden ja sairauden raja on. "Joskus kenestä tahansa saattaa tuntua siltä kuin olisi menettämässä järkensä. Joskus haluaisi satuttaa jotakuta sanoilla tai teoilla vain toista satuttaakseen. Joskus elinympäristö hahmottuu vihamielisenä, juonia punovana ja selän takana supattelevana. Joskus taas rakastuu ja kokee huuman lisäksi himoa, pelkoa, vihaa, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, rakkauden kohteen sanat kiepsahtavat nurinniskoin ja hiljaisuudesta nousevat tulkinnat, jotka puhuvat mielettömyyden äänellä. Tuolloin on aika pohtia, mikä meidät erottaa ihmisestä, joka on todettu mieleltään sairaaksi."

Tämä kirja on tärkeä kaikille, jotka haluavat tutustua psykopatian historian lisäksi itseensä.

                                                                                            Markku Laitinen