James Hollis kirjoittaa: "Jos olemme koko ikämme syyttäneet muita, meidän on äärimmäisen vaikeaa tunnustaa, että ainoa henkilö, joka on ollut läsnä pitkään kestäneen, elämäksi kutsumamme saippuaoopperan jokaisessa näytöksessä, olemme me itse, ja siitä seuraa luonnollisesti, että kannamme melkoisen suuren vastuun siitä, miten näytelmässä käy."

Tätä emme halua kuulla, on paljon mukavampi osoittaa sormella tuota toista, joka pilasi kaiken, päiväni, elämäni.. On tilanteita, joissa voi hyvällä syyllä sanoa, että syy löytyy muualta kuin itsestä. Epämääräisiin, huonoihin olosuhteisiin syntyvä lapsi, joka kärsii kaltoinkohtelusta on oikeutettu syyttämään heitä, jotka tuottavat hänelle kärsimystä.

Jos kuitenkin elämme "tavallista elämää", jossa on vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja murheita, ilon ja onnen seassa, niin vastuu on pääosin itsellämme.

Valintoja joutuu tekemään, ongelmiin on etsittävä ratkaisuja, päätöksiä täytyy tehdä ja niin edelleen.. Elämää ei voi hallita, mutta sen kulkuun voi joiltakin osin vaikuttaa.

Ja koska elämä on elettävä "loppuun" saakka, on tärkeää löytää se "aito itse", joka uskaltaa sanoa: teen näin ja kannan siitä vastuun. Esimerkki: Jos "harrastan" riskikäyttäytymistä, en valita seurauksista, enkä varsinkaan syytä ketään siitä, että kävi köpelösti. 

Erottamalla omasta käytöksestä johtuvat ongelmat niistä, joille emme voi mitään (vahinko) pääsemme jo pitkälle. Ja se vie vielä pitemmälle, kun lakkaamme tekemästä toisista syntipukkeja.

                                                                                                      Markku Laitinen