"Ensimmäisen tasavallan Suomi oli uskonnollis-kansallisten arvojen sfääri, jonka uskottiin olevan Sallimuksen johdatuksessa, kun taas toinen tasavalta oli tasa-arvoon pyrkivä hyvinvointivaltioprojekti. Viimeisimpänä erottuu globaalin kapitalismin aikakauden talousfundamentalismi materiaalisini ehtoineen ja manipulaatiokoneistoineen."  (Veli-Matti Värri)

Jos nämä kolme vaihtoehtoa olisivat ne joista saisimme valita tulevaisuutemme, niin emmekö epäröimättä tarttuisi keskimmäiseen.

Meillä siis oli jo tasa-arvoon pyrkivä hyvinvointivaltioprojekti, joka tarjosi turvan myös "kelkasta pudonneille", niille ihmisille, joiden omat voimat eivät enää riittäneet, tai joita elämä oli kurittanut kovalla kädellä. Sitten saapui tuo kolmas vaihtoehto, joka "hurmasi puheillaan", ja sai meidät uskomaan, että itsekkyys on hyvä valinta.

Tässä me nyt olemme "suoritusyhteiskunnan" helmassa ja pyrimme kaikin tavoin olemaan voittajia. Tönimme niitä, jotka hidastelevat, tai ovat mielestämme saamattomia. Halveksimme häviäjiä. Emmekä arvosta heitä, jotka ovat "iltalamppunsa" joutuneet sytyttämään.

Väsyneet jäävät jalkoihin, kun kilpailemme siitä kuka saa eniten "hyvää" ja kenestä tulee voittaja. Ne jotka pysähtyvät potkaistaan "sillalta alas". Uupuneen itkua ei jää kukaan kuuntelemaan.

Mutta missä on maali? Mikä on palkinto? Kuoleman saapuessa "eteiseen" me alamme ehkä aavistaa, että jotain meni pieleen, mutta silloin on jo myöhäistä. Olisiko aika herätä ennen sitä?

                                                                                                                                  Markku Laitinen