"Kielessä ei ole voimakkaampaa tai vaikuttavampaa tai todellisempaa ilmausta surusta ja kärsimyksestä kuin tämä: kulkea yksin, aivan yksin." (Kierkegaard)

Ei yhtään kaveria, ei ystävää, ei ketään jota rakastaa, tai joka rakastaisi. Tyhjä katu, hämärä katuvalojen jono. Ikkunoita joiden verhojen lomasta voi nähdä lapsen äitinsä sylissä, tai isän, joka nostaa lasta korkeuksiin, heidän naurunsa saattaa lähes kuulla.

Aamuyössä kulkevan postinjakajan askeleet sekoittuvat väsyneen kulkijan askeliin. Lähes huomaamaton nyökkäys, samanlainen tervehdys takaisin ja yksinkulkijan jalannousu on hetken aikaa kevyempää. 

Rautatieaseman ovet aukeavat varhain, kulkija asettuu penkille ikäänkuin odottajaksi. Ei hänellä ole ketään jota odottaisi, eikä häntä odota kukaan, mutta kuvitelmissaan hän odottaa rakastettuaan, joka saapuu seuraavalla junalla.

Ei kuitenkaan saapunut ja on taas yksinkulkijan yö.

                                                                                       Markku Laitinen