"Suurin mysteeri ei ole se, että meidät on umpimähkään viskattu maan ja tähtigalaksien väliseen äärettömyyteen, vaan se, että tässä vankilassamme pystymme näkemään itsemme riittävän voimakkaina kieltämään mitättömyytemme." (Andre Malraux)

Ehkä täydellisin kuvaus ihmisen osasta tässä loputtomassa maailmankaikkeudessa, jossa maapallokin näyttäytyy lähes "ei minään" ja ihminen sen asukkina mikä hän on?

Me naureskelemme pienen pienille ötököille ja tallaamme niitä sumeilematta jalkoihimme, lainkaan huomaamatta, että tähtitieteellisessä ja kosmologisessa mittakaavassa meidän ihmisten osa on paljon mitättömämpi, olematon.

Siitä huolimatta tärkeilemme, olemme olevinamme, pidämme itseämme toista parempina ja olemme oikeasti kiinnostuneita vain itsestämme. Luulemme, että tähtitaivas on yllämme koristeena ja kuvittelemme lintujen laulavan vain meidän iloksemme.

Onko ihmisen pakko "valehdella itselleen", että hän kykenee kieltämään mitättömyytensä? 

                                                                                              Markku Laitinen